HAJOON!

Vittu taas vituttaa niin saatanasti, ettei tätä voi ees käsittää!

Paska seurusteluonneni vaan jatkuu ja jatkuu. Mä en ymmärrä kuinka paljon emotionaalista kärsimystä yhden ihmisen elämään onkaan mahdollista sovittaa. Luulis, että jossain on raja! Vaan eeei.

Mua kuvottaa miehet ja on ihan tuskasen vaikeeta suhtautua miespuolisiin kavereihin ja tuttuihin positiivisesti - tai vähintään siten, että en avoimesti näyttäisi vihaani ja inhoani.

Ei VARMASTI ole yhtäkään miestä, joka oikeasti rakastaisi naista! JOKAINEN, johon olen vähänkin lähemmin tutustunut on vain ja ainoastaan halunnut hyväksikäyttää. Jotkut tekee sen raaemmin, joidenkin hyväksikäyttömeininki ilmenee lähinnä totaalisena välinpitämättömyytenä.

Kuitenkin aluksi jaksetaan TEESKENNELLÄ kiinnostunutta, hitto!Olis paljon loogisempaa, että rupeaisivat homoiksi KAIKKI miehet, kun kerran on niin vaikeeta ja vastenmielistä elää suhteessa naisen kanssa.

--

Vähän aikaa sitten mulla oli vielä teoria, että esim. todella yksinäiset ns. nörttimiehet* tai esim. fyysisesti jollain tapaa vammaiset** miehet olisivat hieman motivoituneempia pysyvän parisuhteen rakentamiseen kuin muut, mutta tämänhetkisen tietämykseni valossa näin ei ehkä olekaan.

KUKAAN mies ei vaivaudu naisen takia. Paitsi suhteen alussa.

Tästä lähtien pidän LOUKKAUKSENA, jos joku kehtaa kysyä multa haluaisnko seurustella hänen kansssaan. K.o. fraasi ei nimittäin tarkoita mitään muuta kuin: "Saanko käyttää sua hyväkseni anytime ja viettää muuten täysin vapaata hulivilielämää piittaamatta lainkaan siitä miltä susta tuntuu?" Mies siis alkaa seurustelemaan tehdäkseen seksin saamisen vaivattomaksi. Kun on yksi vakkarinainen tyydyttämässä perustarpeet, voi paljon rennommalla otteella keskittyä muihin asioihin, kuten uusien naiskontaktien luomiseen. Jibii!

--

* = Nörtit keskittyvät suhteessa oman itsensä äänekkääseen säälimiseen ja haluavat naisen olevan lakkaamattoman kärsivällinen HOITAJA, jolla ei omia tarpeita olekaan.

** = Vammaiset miehet vissiin usein ovat tottuneet niin spesialisoituneeseen erikoiskohteluun, että heitä varsinkaan ei kukaan muu kuin ammattihoitaja pysty pitämään tyytyväisenä. Vastavuoroisuutta edes henkisellä tasolla naisen on turha odottaa.

--

No mutta, eivät nuo nörtit ja vammaiset toki pahempia ole kuin muutkaan miehet!

Tavalliset miehet tekevät naisesta vain kodinhoitajan ja synnytyskoneneen, ja kakkosnaisesta seksikoneen itselleen.

Komeat/älykkäät/lahjakkaat miehet taas tarvitsevat lähinnä muusaa, jota voi aina pahantuulenpuuskassa vaikka hakata tai kiduttaa verbaalisesti. Tietysti on hyvä, jos tällä muusalla on paljon nuoria ja kauniita ystävättäriä, joita arvon Romeo saa tilaisuuden hieman nussutella sillä välin, kun hänen naisystävänsä toipuu saamastaan rökityksestä.

Ah, ja sitten on tietysti avoimesti alkkikset, kriminaalit yms. sankarit, mutta heistä mulla ei ole henkilökohtaisesti mitään kokemusta/sanottavaa, joten jätänpä k.o. ryhmän käsittelemättä.

Oon henkisesti aika epätasapainossa. En haluais millään, en millään, tän päivän loppuvan. Inhoan loppumista! Aina jotain lähtee multa pois, eikä koskaan tule takas.

Varmasti on niitä, joille minä olen aiheuttanut tämän saman... Silloin en ole ollut myötätuntoinen, tarpeeksi.

Kun on suru, johon mikään ei kelpaa lohdutukseksi! Mitä silloin voi tehdä?

Voi vain katsoa sisäänpäin ja nähdä autioituvia saleja; pölyn laskeutuvan paksuiksi kerroksiksi, kylmässä valossa.

Tätä on nyt jatkunut niin monta vuotta. Mua KAMMOTTAA, kun mietin mihin tämä vielä voi johtaa... En usko, että tulen kestämään tällaista tyhjyyttä kauaa. Vielä kamalampaa jos kestän, hivuttavaa tautia vuodesta toiseen, vailla toivoa parantumisesta.

Heh, mitä jos pystyttäisin kulissit?

Tuntuisiko musta paremmalta, jos NÄYTTÄISIN siltä, että olen onnellinen ja hyvinvoiva? Ehkä.

Se onkin jotain, mitä EN ole yrittänyt vielä kokeilla itseni onnellistuttamiseksi.

Ikäiseni hyvinvoiva nainen näyttää mielestäni:

A) hoikalta
B) hoikalta
C) hoikalta

Siispä hankin huomenna salikamppeet ja kortin ja alan rakentamaan hyvinvoinnin naamiota.

Olen saanut ihanan ystävän. Pidän jopa ihan mahdollisena, että tämä ystävyyssuhde ei katkea toisen osapuolen petollisuuteen, pinnallisuuteen tai itsekeskeisyyteen.

Huoh! Helpotuksen huokaus; on aina suuren juhlan paikka, jos löytää maailmasta yhdenkin ihmisen, johon uskaltaa suurin piirtein luottaa. Tällä kertaa tunnen jopa elävää lämpöä - en pelkästään neutraalia hyväksyntää - kyseistä ihmistä kohtaan.

Ajattelen haaveissani kaikkea sitä, mikä ehkä voi olla edessä...
Olis ihan sensaatiomaista voida KUNNIOITTAA jotakuta ihmistä. Sellainen ihme saattaa käydä mahdolliseksi... Mutta, aika näyttää.

Äärettömän masentunut olo.

Mietin - enkä aivan ensimmäistä kertaa - kuinka saisin hankittua elämän?

Monta elämää olen jo keinolla tai toisella itselleni järjestänyt, mutta ne ovat aina loppuneet kesken.

--

Omaisinpa joidenkin näyttelijöiden kyvyn NÄKYÄ & KUULUA, vaikuttaa ELÄVILTÄ & SOSIAALISILTA silloinkin kun kaikki murenee ja ei ole uskoa mihinkään.

Mun pitäis vaan jaksaa! Ja, tietysti pitäis hymyillä ja olla ihmisten ilmoilla, mutta mä en PYSTY.

Näköjään kaivaudun kämppääni ja kuuntelen mahdollisimman melankolista musaa ja itken.

No, huomis aamuun mennessä tämän on loputtava. Silloin on lähdettävä töihin.

Tänään elämä tuntuu hyvältä. Kuuntelen Marvin Gayea - harvoin näin rentoa musaa!

Ilmeisesti olen ollut jo riittävän sosiaalinen tämän viikonlopun osalle, sillä ei tunnu olevan mitään kiirettä mennä enää minnekään, vaikka kivoja menoja olisi tiedossa.

Ikävä tekee ihmisen niin heikoksi... Itken ja valitan ja toivon, RUKOILEN, että joku voima täyttäisi toiveeni.

Haluaisin kertoa mitä tunnen, mutten uskalla. Olen oppinut varomaan, vaikka varovaisuuden tiellä en tule koskaan saamaan mitään.

Rakastan. Se musertaa mut, koska olen tottunut jättämään rakkauden kokonaan pois laskuista. Se ei ole tuntunut mahtuvan tähän maailmaan. Jos sitä on yrittänyt mahduttaa, niin aina se on mennyt rikki. Niinhän jo tämäkin rakkauteni, mutta se ei siltikään ole jättänyt mua rauhaan.